Sain aamulla sähköpostiviestin, joka osoitti minua sormella. Optimistinen elämänasenteeni ja sen suositteleminen ihmiselle, joka on sairastanut vakavasti, loukkasi kyseistä tuttavaani. Ei minunkaan elämäni aina ole ballerinamaisen kevyttä hypähtelyä ja tanssia. Huolia ja murheita on, mutta en keskity niihin tai jää rypemään. Suuntaan aina ajatukseni eteenpäin, siihen missä näen toivoa. Toisaalta, mikä oikeus jollakulla toisella on asettaa omat kovat kokemuksensa kaikkien muiden surujen yläpuolelle? Tekeekö suru ja vakava sairaus ihmisestä jotenkin jalomman?
*
Menen keskiviikkona Tyttären kanssa lasten osastolle kipsin poistoon. Se on minulle kova paikka, sillä sairaala saa minut yliherkäksi. Kohtaan siellä varmasti jotain, joka pysäyttää miettimään.
*
Kevätaurinko alkaa näkyä päivittäin ja pian alkaa hiihtoloma. Päätin, että nautin joka sekunnista enkä edes huomaa pölykerroksia ja likaisia ikkunoita. En taida haaskata yhdessä oloa raivokkaaseen siivoamiseen, vaan ulkoilen, pidän takassa tulta ja nautin joka ilta hyvää punaviiniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti